Kirjoja ja EL Nakkilan yhdistyksen elämää
”Talo ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunaa.” – Horace Mann. Tämä mietelause sopii meille, jotka luemme kirjoja. Seuraavat kirjat ovat teoksia, jotka olen (muun muassa) lukenut tämän vuoden kevätkaudella eli Iida Hallikaisen ja Jukka Savolaisen kirja Ilkeyksiä, Sabotaasia, Hyökkäyksiä – Venäjän hybridisota Suomea ja länttä vastaan. Kustannusosakeyhtiö Otava 2025. Toinen kirja on Prosessori Kari Ketolan Kulttuurin historia – Latinaa lukutaitoisille (Kustannus Cunctator, Helsinki 2026) ja kolmas kirja on Antti Heikkisen kirja Rautavaara. (WSOY 2024).
Iida Hallikaisen ja Jukka Savolaisen kirjan sain joululahjaksi. Luin sen joulun välipäivinä. Olin kovin onnellinen, että heti tammikuussa saimme Eläkeliiton Nakkilan yhdistyksen vieraaksi Sirpa Tammisen SPR:stä kertomaan meille 72h varautumisesta. Olen tutustunut Jukka Savolaiseen (Euroopan hybridiosaamiskeskuksen verkostojohtaja) lähinnä Ylen asiaohjelmien tiimoilta. Toimittaja Maija Elonheimo haastatteli usein Jukka Savolaista ohjelmassaan Brysselin kone ja liimauduin aina silloin radion äärelle. Samoin tämä kirja vei mukanaan. Kirjassa on selkeä sisällysluettelo ja rakenne. Ensimmäisessä osassa käsitellään Hybridisotaa Suomea vastaan, toisessa osassa käydään läpi hybridisotaa länttä vastaan ja lopuksi kerrotaan mistä tämä johtuu ja mihin tämä kaikki johtaa. Kirjan viimeinen lause – ennen epilogia – on vaikuttava: Pitkällä aikavälillä vapaus voittaa aina.
Toisen kirjan ”bongasin” Yle Yhden Virtasen taloushistoria ohjelmasta. Toimittaja Virtasen vieraana oli professori Kari Ketonen. Yllätin itseni ja tilasin kyseisien kirjan jo ohjelman aikana. Haastattelu oli niin mielenkiintoinen, että halusin tietää asiasta lisää. En ole koskaan lukenut latinaa. Jos olisin nuorena tyttönä saanut käsiini tämän tyyppisen kirjan, tai kuullut professori Kari Ketosen haastattelun, olisin saattanut kiinnostua latinan opiskelusta – ei se helppoa olisi ollut, mutta sellainen ”pieni ongelma kuin vaikeus” ei ole koskaan estänyt minua asettamasta rimaa korkealle. Päinvastoin.
Ketosen kirja Kulttuurin historiaa – Latinaa lukutaitoisille jakautuu kahteen osaa: Antiikin ajatuksiin ja siihen mitä se latina oikein on? Tämä kuulostaa toisi tylsältä, mutta kun katsoo alaotsikoita elämä alkaa kirkastua: Yhteisöjen elämää, Elinkeinoelämää, Ihmisen elämää, Latinan matka maailmalla, Latina käytössä tänään ja De natura et Substantia linguae Latine eli Latinan mielen luonteesta ja olemuksesta. Ja tämän kirjan viimeinen lause on myös pysäyttävä: Kieli voi kuolla, ajatus ei.
Kolmas kirja oli löytö kirjastosta. Kirjan tilaajana on toiminut Henri Ruotsalainen, joka on ollut Rautavaaran kunnanjohtajana vuosian 2019-2023. Hän tilasi kirjan, siis romaanin, ei tietokirjaa, juhlistamaan Rautavaaran kunnan 150 -vuotiasta taivalta. Aivan ihana ajatus! Kiinnitin huomioita ensin Ville Laihosen kannen viehättävään kuvitukseen: metsää, kiemurteleva polku, pari ihmistä ja kirjan nimi Rautavaara.
Rautavaara -kirja kuvaa yhden suvun tarinaa nälkävuosista sotiin, rakennemuutoksista ihan näihin päiviin asti. Kirja rakentuu Kertun (syntynyt 1978) ympärille ja hänen kauttaan käydään läpi koko suvun tarina vuodesta 1855 alkaen. Historia alkoi elää omalla viehättävällä tavalla. Antti Heikkinen kirjoittaa koskettavasti hetkestä, jolloin perheenpään piti tehdä päätös ketkä saavat ruokaa syödäkseen. Tai siitä päivästä, kun nuori piikatyttö ymmärsi lukemansa ja monista muista elämän suurista ja pienistä hetkistä, jota sanotaan elämäksi. En yhtään ihmettele sitä, vaikka joku päivä tämä kirja ilmestyisi kirjahyllyyni. Päinvastoin. Pidän sitä hyvinkin todennäköisenä. Eikä kirjan viimeinenkään lause jätä kylmäksi. Tien varressa on aina kivi.
Keväällä saimme Eläkeliiton Nakkilan yhdistyksen vieraaksi Sirpa Lehtinen Kulttuuriseura Harjulan killasta ja hän kertoi meille Emil Cedercreutzin taiteilijaelämästä. Myöhemmin keväällä teimme yhteisen retken Hajavaltaan ja tutustumme E.C.n kotitaloon Harjulaan Kokemäenjoen varrella Eija Kurrin johdolla. Uskon, että tällä kertaa sain enemmän irti luennosta, kun olin tutustunut Rautavaarasta kertovaan kirjaan – tai ainakin osasin paremmin kytkeä asioita yhteen. Kaikki liittyy kaikkeen. Nuorempana en oikein kiinnostunut historiasta, vuosiluvut vilistivät päässäni tai paremmin pääni ohi, mutta selvisin siitäkin.
Kirjastoa ei voi ylistää liikaa. Olen saanut sieltä aina hyvää, monipuolista ja erityisen asiantuntevaa palvelua. Pidän myös siitä, että voin tarvittaessa toimia Satakirjastossa myös etäyhteyksien välityksellä. Suosittelen myös Satakirjastojen hauskaa lukuhaastetta vuodelle 2026. Samalta sivulta löytyvät myös kiinnostavat elokuva- ja pelihaasteet.
Bonuksena mainitsen vielä kolme kirjaa eli Toshikazu Kawaguchin kirjan Ennen kuin salaisuus paljastuu(WSOY 2017). Kirjan takakannessa sanotaan, että kirja on noussut kulttimaineeseen ja BookTok -ilmiöksi – enkä yhtään ihmettele. Tokion sivukujalla olevaan viehättävään kahvilaan poiketaan, sillä siellä on tarjottu tarkkaan valikoituja kahvilaatuja asiakkaille jo yli sadan vuoden ajan ja samalla paikallisen legendan mukaan kahvilassa voi matkustaa myös ajassa – joko tulevaisuuteen tai menneisyyteen… Sana kerroksellisuus tulee mieleen tästä kirjasta, aivan samoin kuin Tuliniemien luennosta Nakkilan kotiseutumuseosta ja Nakkila Seurasta.
Toisena bonuskirjana mainitsen Harriet Tycen Julmuuden oppitunti. Etukannen alaosassa lukee: Kolme naista, yksi ruumis. Oppivatko he koskaan? (Otava 2025). Kirjan kannessa väärinpäin käännetty vesilasi ja leppäkerttu sen sisällä. Kirjaa lukiessani luin monta kertaa takakannen ja mietin, että mikä juttu tämä on? Tuskin koskaan palaan takakanteen ensimmäisen lukukerran jälkeen, nyt palasin useaan otteeseen. Hassua kyllä, mutta näiden kahden, hyvin erilaisen kirjan viimeiset lauseet ovat yllättävän samanlaiset.
Kolmantena bonus kirjana on Vera Valan Villa Dalia sarjaan kuuluva Persikankukan aikaan. (WSOY 2026). Kuuntelin Vera Valan haastattelun. Kirjailija halusi kirjoittaa seesteisen ja rauhallisen kirjan tähän myllertävään maailmaan, toki niin, että kirjasta löytyy myös elämää. Samoin pt Satu Kraapon luento ravinnosta ja liikunnasta oli toivoa tuova ja loi tulevaisuuden uskoa tuleviin vuosiin. Arjen ylellisyyttä! Persikankukan aikaan -kirjan viimeinen lause on: Ei aikakaan niin kauan kuin hän vielä kulkisi Villa Dalian puutarhassa.
Tällä viikolla luin Liisa Keltikangas – Järvisen Itsekkyyden aika nimisen kirjan. Todella mielenkiintoinen teos.
Näillä henkilökohtaisilla sanoilla ja ajatuksilla kiitän teitä kaikkia matkastani EL Nakkilan yhdistyksen sihteerinä ja kotisivuvastaavana. Lupauduin yhdeksi vuodeksi – viisi vierähti. AL
